Onko minulla lupa iloita siitä mitä teen? Onko minulla lupa säteillä vilpitöntä hyvän olon tunnetta siitä, että voin auttaa myös muita? Onko ammatillista ja pätevää jos hyvänolon tunteeni näkyvät työssäni?

Kävin Tampereen yliopistollisessa apteekissa viikonloppuna ja sain kohdata ihmisen, josta huokui ilo tehdä työtä. Asiakaspalvelijan edellinen asiakas oli yksinasuva iäkäs mieshenkilö, jolla oli tarve jakaa merimiesvuosien tarina asiakaspalvelijan kanssa. Se lämpö ja aito läsnäolo sekä vilpitön arvostus lämmitti myös sivustaseuraajan mieltä, jolla asiakaspalvelija kohtasi asiakkaansa. Minkälainen merkitys asiakkaalle oli tällä kohtaamisella? Minkälainen tunne seurasi häntä kotiin, seuraavaan kohtaamiseen? Entä asiakaspalvelija mitä hän sai? Mitä hän kuljetti seuraavaan kohtaamiseen?

No…seuraava asiakas olin minä. Asiakaspalvelija huokui hyvän olon tunnetta, mutta pyysi anteeksi pientä viivästystä edellisen asiakkaan kanssa. Asiakaspalvelija kertoi muutamin sanoin kohtaamisesta ja kuvasi kuinka mielenkiintoinen tarina iäkkäällä asiakkaalla oli. Totesin, että ei haittaa, jonoa ei ole nimeksikään. Tuli minun asiani vuoro, lääkkeeni ilmestyi kuin tyhjästä ja sain asiantuntevan ohjeistuksen lääkkeen käyttöön. Lisäksi sain lisätietoa vaivastani ja tutkimuksiin perustuvan ohjeen, jolla voisin ennaltaehkäistä vaivani uusiutumista luontoäidin keinoin. Palvelu oli lämminhenkistä ja hymy ulottui silmiin asti. Millä mielellä minä lähdin tästä kohtaamisesta? Mitä minä kuljetin tästä kohtaamisesta seuraavaan kohtaamiseen?

Työyhteisövalmentajana työpaikoilla olen nähnyt tarinoissa sitkeästi eläviä uskomuksia, jotka tuntuvat perustuvat ajatukseen, että työtä on tehtävä hampaat irvessä. Usein löytyy valitettavaa, harvemmin kehuttavaa. Minkälaista tarinaa kertoo henkilö, jonka työskentelyä leimaa ”hampaat irvessä” –mentaliteetti verrattuna kohtaamaani asiakaspalvelijaan? Itse koen, että työn ilo kumpuaa pitkälti arvostuksesta –oman itsensä arvostuksesta, oman työn arvostuksesta ja kanssaihmisten arvostuksesta ja…elämän arvostuksesta.

Yksi oivallus minulle on ollut, että elämä, jota haluan elää, tulee valita. Se ei tapahdu sattumalta, vaan kaikkea ohjaa se, mitä ajattelen. Minä olen, mitä minä ajattelen olevani ja elämäni on, mitä minä ajattelen sen olevan.

Mikään ei ole surullisempaa kun ikänsä työtään tehnyt ihminen, joka ei itse asiassa ole koskaan halunnut tehdä työtänsä, jota on kuitenkin tehnyt–voi niitä vuosien saatossa kohdattuja työtovereita, esimiehiä, toimimattomia vuorovaikutussuhteita, kohtaamattomia asiakkaita, työpäivän jälkeisiä hetkiä, ja hetkiä ennen alkavaa työpäivää. Jokainen päivä ei ole auvoa missään työssä ja aina joskus tulee niitä huonotuulisia asiakkaitakin. Mutta kuitenkin, kenen vastuulla ihmisen elämä on?

Uskon vankasti siihen, että niin kuin hyvä elämä, myös hyvä työ syntyy valinnasta. Minä valitsen tämän työn tässä hetkessä ja sitoudun tekemään sen niin hyvin kun osaan. Minä arvostan itseäni ja en halua käyttää aikaani halveksuttavaan ja vähäarvoiseen, vaan siihen jonka koen tärkeäksi. Teen tätä työtä ja saan tuntea olevani merkityksellinen ja osaava sekä kokea onnistumisen tunteita –kaikki muu olisi itse asiassa rikos minua itseäni kohtaan.

Lopultakin on kyse jokaisen ihmisen omasta valinnasta, josta kukin meistä kantaa oman vastuunsa. Maailmassa on kaikenlaista; hyvää ja huonoa, mutta tärkeää on oivaltaa, että se, mihin huomio keskittyy sen on taipumus kasvaa ja voimistua. Anna hyvän voimistua elämässäsi. Kiinnitä katseesi mahdollisuuksiin, siihen hyvää itsessäsi, siihen hyvään toisissa ihmisissä ja työhön, jossa voit iloita ja nauttia itsestäsi ja muista ihmisistä. Se ei vähennä ammatillisuuttasi tai tee sinusta epäpätevää –päinvastoin.