Muutos -tarina, joka kosketti minua

Kuulin tämän tarinan ensimmäisen kerran vuonna 2002 Bostonissa, kun Alan Nance kertoi sen itSMF USA:n konferenssissa oman keynote-puheenvuoronsa päätteeksi. Minut se pysäytti. Olen kuullut Alanin kertovan tarinan useita kertoja, mutta joka kerta se on ollut yhtä koskettava. Tästä syystä kirjoitin tarinan muistiin, käänsin sen Suomeksi ja lisäsin hieman omia mausteitani. Syy, miksi tarina on saanut minut pysähtymään, on ollut joka kerta sama. Tarinan perusviesti osuu ja uppoaa, sillä muutos näyttää olevan pysyvä olotila.

Filippiineillä on paratiisisaari nimeltä Baraqai. Saarella on pieniä lapsia, jotka kerjäävät hyvällä tavalla, jos nyt hyvällä tavalla voi kerjätä. Koska paratiisisaarella on paljon turisteja tulevat lapset aikaisin aamusta meren rantaan hiekkarannalle. Nousuveden laskiessa he alkavat rakentamaan toinen toistaan komeampia hiekkalinnoja. Linnan valmistuttua he laittavat linnan eteen pienen astian, johon turistit voivat jättää lahjoituksia. Linnat ovat toinen toistaan upeampia – on vaikea uskoa että ne on rakennettu saman päivän aikana. Lapsille  ”business case” on yksinkertainen. Mitä hienompi linna ja mitä kauemmin se on pystyssä – sitä enemmän he saavat kerättyä rahaa.  Tämä taustoista, nyt itse tarinaan. Tämä on siis tarina pojasta, miehestä ja hiekkalinnoista.

Kuuma aurinko porottaa, suolainen tuuli heiluttaa palmuja ja aallot lyövät rytmikkäästi rantaan. Pieni Lucas-poika on rannalla. Hän on polvillaan ja lapioi hiekkaa keltaisella muovilapiollaan kirkkaan siniseen muoviämpäriin. Lucas kääntää ämpärin ylösalaisin. Pienen arkkitehdin riemastukseksi hiekkalinnan torni on valmis. Lucas työskentelee kuumassa auringossa väsymättä koko iltapäivän. Hän kaivaa kuoppia, täyttää sinisen ämpärinsä yhä uudestaan ja uudestaan rakentaen linnalleen paksuja muureja, korkeita torneja ja syviä vallihautoja. Pullonkorkeista tulee ikkunoita, jäätelötikuista rakentuu siltoja ja näin rannalle nousee upea hiekkalinna.

Helsinki. Ruuhka-aika. Täydet kadut ja kiireisiä ihmisiä. Johtaja istuu toimistossaan, hän käy läpi tehtävälistaa ja toteuttaa suunnitelmaansa. Hän puhuu kännykkään samalla kun toinen käsi selaa paperipinoa ja etsii viimeisintä projektin statusraporttia. Lopetettuaan puhelunsa hän laskee raportin pöydälle ja tarttuu paksuihin kirjoihin. Kansissa on tuttuja termejä, Kustannustehokkuus, kannattavuus, asiakastyytyväisyys ja henkilöstötyytyväisyys.

Palveluita, henkilöitä ja yhteistyökumppaneitea arvioidaan ja sopimuksia allekirjoitetaan. Johtajan riemastukseksi maailmanluokan  liiketoimintasuunnitelma alkaa saada muotoa. Hän työskentelee luoden ohjausmenetelmiä, palveluita ja päätöksentekofoorumeita.  Hän on innoissaan, eikä mikään ihme, työskenteleehän hän tähänastisen työuransa haastavimmassa projektissa. Johtaja  työskentelee väsymättä läpi yön. Palveluista tulee vallihautoja ja torneja, Key Performance Indicatoreista tulee ikkunoita ja sopimuksista  rakentuu siltoja – näin rakentuu mahtava aikuisten valtakunta.

Kahdella linnan rakentajalla on paljon yhteistä. He muokkaavat murusista kokonaisuuksia ja he luovat tyhjästä jotakin. He ovat innoissaan ja he ovat päättäväisiä.  Molempien hankkeiden kohdalla yksi asia on varma. Nousuvesi tulee. Tähän myös yhteneväisyydet loppuvat.

Poika tietää nousuveden tulevan, kun taas mies päättää olla huomioimatta sen. Katsokaa poikaa, kun hän näkee veden nousevan ja aaltojen lyövän yhä lähemmäksi mahtavaa linnaa. Poika hypähtää jaloilleen ja taputtaa innoissaan käsiään. Hän arvailee, mikä torni sortuu seuraavaksi. Poika ei tunne surua eikä pelkoa. Hän ei kadu turhaa työtä. Poika tietää että nousuvesi tulee aina. Ja kun suuri aalto viimein lyö viimeisenkin tornin kumoon ja täyttää viimeisen vallihaudan huuhtoen mahtavan linnan jäännökset takaisin mereen, hän hymyilee. Hän hymyilee ja poimii keltaisen lapionsa ja sinisen ämpärinsä. Tarttuu isäänsä käteen ja lähtee kotiin.

Aikuinen mies ei ole yhtä viisas. Kun toimialamuutosten hammas nakertaa linnan muureja ja laman aallot täyttävät linnan vallihautoja, hän on kauhuissaan. Hän yrittää pelastaa hiekkaisen valtakuntansa ja kaivaa yhä syvempiä vallihautoja. Kylmissään ja märissään hän huutaa yhä nousevalle merelle: ” se on minun linnani”! Meren ei tarvitse vastata. Molemmat tietävät kenelle linna todella kuuluu.

Lapset tietävät hiekkalinnoista. Katsotaan heitä ja opitaan. Rakennetaan yhä upeampia hiekkalinnoja ja valtakuntia. Rakennetaan niitä lapsen innolla. Auringon laskiessa ja nousuveden noustessa taputetaan ja tervehditään kehityksen kiertokulkua ja mennään kotiin. Huomenna on uusi päivä ja uusia hiekkalinnoja.

”Nousuvettä vastaan on turha taistella, huomenna on uusi päivä ja uusia hiekkalinnoja!”

Valoisin terveisin,

Petri Väyrynen, Luotain Consulting Oy:n hallituksen puheenjohtaja