Työyhteisötyötä tehneenä ja eri yrityksiä kiertäneenä minulle on tullut vahvasti olo, että ihminen kaipaa ennen kaikkea arvostusta omaa itseään ja tekemäänsä työtä kohtaan. Työn ilo tuntuu kumpuavan pitkälti tunteesta, että minua arvostetaan, minun työtäni arvostetaan ja minä arvostan itseäni tämän merkityksellisen työni tekijänä.

Joskus suhtautuminen toisen tekemisen tapaan voi olla kovin kriittinen. Palautteen vastaanottokykykään ei välttämättä ole aina ihan  parhaimmillaan.  Työnohjaajana olen kuullut monta kuvausta ilkeäksi koetuista sanoista, toisen huonosti tai liian hitaasti suorittamista työtehtävistä ja tunteista mitä nämä kokijassaan ovat herättäneet.

Työnohjausistunnoissa  käsitellään eri näkökulmista mm. erilaisuutta ja minkälaisia eri ihmistyyppejä meitä onkaan -yhdelle on tärkeää tämä ja toiselle tämä. Toisen vahvuudet ovat tämän tyyppisiä ja toisen tämäntyyppisiä. Ihmiset kertovat kokemuksiaan, ratkaisuja ja käyttäytymismalleja mietitään yhdessä.

Haastavakin yhteistyösuhde saattaa osoittautua lopulta äärimmäisen onnistuneeksi kun vilpittömin mielin antaudutaan pohtimaan, että ”mikä tässä mättää?”. Eräs ryhmäläinen vilpittömin mielin kuvasi oman suhtautumistapansa muutosta: ” en enää odota, että työtoverini käyttäytyisi tietyllä tavalla, vaan olen huomannut, että itseasiassa hän on todella tarkka näissä ja näissä tarkkuutta vaativissa työtehtävässä. Nyt olemme jakaneet työt uudella tavalla ja työ sujuu itse asiassa erittäin hyvin. Se kiire, mitä aiemmin jatkuvasti oli, on hellittänyt ja nyt on ollut hieman aikaa myös kehittää tätä tulossa olevaa osa-aluetta” .

Aina ei näin radikaalia muutosta jokaisessa yhteistyösuhteessa tapahdu ja jokaisesta työyhteisön ”taisteluparista” ei ylimpiä ystävyksiä tule -eikä tarvitsekaan tulla. Sen sijaan, työ pitää saada sujumaan ja jokaisella joka töistä työpäivän jälkeen palaa kotiin, on oikeus palata kotiin terveenä. Terveys on sitä, että jaksaa touhuta kotonakin ja olla läsnä lähimmilleen. Toimimattomat yhteistyösuhteet työpaikalla kuormittavat ihmistä usein paljon enemmän kuin sikäli suuri työmäärä. Siksi ei ole samantekevää minkälainen työilmapiiri ja minkälaisia sosiaalisia suhteita työpaikalla on.

Työnohjauksen ansiosta avoimuus työyhteisössä usein lisääntyy. Työyhteisön jäsenet saavat kuulla toistensa pohdintaa myös osaamattomuuden tunteista. Turvallisuuden tunnetta alkaa pikku hiljalleen löytymään lisää ja toisaalta itsensä puolustamisen tarve vähenee. Silloin päästään kiinni oikeisiin asioihin. Realistinen näkemys omaa ja muiden osaamista kohtaan alkaa nostamaan päätään. Toisaalta kun turvallisuuden tunne paranee, myös salliva ja armollinen suhtautuminen sekä itseen, että toisiin työyhteisön jäseniin alkaa parantumaan. Tällöin päästään aitoon työskentelyvaiheeseen, jossa energiaa ei kulu enää niin paljon ”kattiloiden paukutteluun”  vaan oikeaan kehittämistyöhön.

Mitä tästä tarinasta pitäisi oppia? Epävarmuudesta ja puolustuskannalla olosta tulee usein monta hankaluutta yhteistyöhön. Kun luottamus omaan arvoon, osaamiseen, ja jo siihen, että minä olen hyvä tällaisena kun olen paranee, toisen korjaavasta palautteesta ei menekkään herne niin nenään, kun ehkä aiemmin. Toisaalta toisen ”osaamattomuudella” (eri tavalla tekemisellä) ei tarvitse pönkittää omaa asemaansa vaan voi ihan rauhassa tarkastella: ”jaaha,tuo tekeekin noin, mitä minä siitä voisin oppia?”

Pia Vilanen, ratkaisukeskeinen työnohjaaja, Luotain