Maamme sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistuksessa yksi ihmetyksen aiheista mielestäni on ollut se, miten vähän huomiota julkisessa keskustelussa on saanut sote-uudistuksen ensimmäinen tavu ”so”. Sosiaalipalvelut ovat useimmille kovin etäinen kokonaisuus. Harvalla Suomen suuresta keskiluokasta on omakohtaista kokemusta vaikkapa lastensuojelusta tai vammaispalveluista, toisin kuin terveysasemalle jonottamisesta — mikä antaa tarvittaessa pätevyyden arvioida koko sote-uudistusta!

Sosiaalipalveluihin menee kuitenkin vuosittain ainakin 8,5 miljardia euroa (STM, 2020). Kustannuksena se on siis isompi erä kuin erikoissairaanhoito ja kaksi kertaa niin iso kuin perusterveydenhoito. Taannoisissa eduskuntavaaleissa sosiaalipalveluista puhui kuitenkin harva poliitikko.

Sosiaalipalvelujen tuntemattomuus saattaa myös selittää sitä, miksi ainakaan toistaiseksi julkisuuteen on tullut melko vähän esimerkkejä sosiaali- ja terveyspalvelujen paremmasta integroinnista ja hyväksi havaittujen toimintamallien ristiinkäytöstä sosiaali- ja terveyspalvelujen välillä.

Yksi käytännön esimerkki tästä voisi olla työnohjaus. Se on arkinen osa monen sosiaalialan ammattilaisen työtä. Ulkopuolisen ammattilaisen vetämä työnohjaus tarjoaa keinon vertaistukeen ja tiimin työtapojen kehittämiseen mutta myös omien tunteiden ventilointiin. Ihmisten auttaminen on raskasta työtä, joka menee helposti ihon alle.

Sen sijaan terveydenhuoltoalalla työnohjausta hyödynnetään vähän. Miksi? Kun olen keskustellut asiasta julkisen terveydenhuollon ammattilaisten kanssa, en ole saanut oikein tyydyttävää vastausta. Ajatus ulkopuolisen ohjaajan avusta herättää useimmiten kyynistä huvittuneisuutta, erityisesti lääkäreiden parissa. Valitettavan usein korkeakoulutus ja erikoisosaaminen eivät korreloi sen kanssa, että oman tieteenhaaransa erityisasiantuntija osaisi katsoa työyhteisöään saati omaa työkäyttäytymistään yhtä analyyttisesti.

Kuitenkin juuri julkisessa terveydenhuollossa ulkopuolisesta avusta olisi uskoakseni iso hyöty. En puhu nyt vain työilmapiiriongelmista, joihin puuttumiselle voitaisiin varmasti ehkäistä lääkärien ja sairaanhoitajien (väitettyä) pakoa yksityisiin lääkärikeskuksiin. Kyse on myös silkasta työyhteisön tehokkuudesta. Kun mediassa esitellään julkisen sairaanhoidon organisaatiota, jossa on onnistuttu lyhentämään hoitojonoja tai parantamaan palveluja, yhdistävä tekijä tuntuu aina olevan se, että ongelmia on lähdetty ratkomaan yhdessä. Milloin on potilaiden hoidontarpeenarviointi järjestetty uudella tavalla tiimeittäin, milloin on koko henkilökunta otettu mukaan työ- ja hoitoprosessien uusiksi suunnitteluun. Viimeisin tällainen ihme taitaa olla Helsingin Kivikon terveysasema, jossa jonot nollattiin alle puolessa vuodessa.

En tiedä, kuinka monessa tapauksessa käytettiin ulkopuolista apua. En myöskään väitä, että Kivikon ihmeen tyyppiset syntyisivät juuri työnohjauksen avulla. Mutta useimmissa organisaatioissa työ- ja ajattelutapojen muutoksen tekemiseen tarvitaan ulkopuolista apua. Ilman sen suurempaa mainostamista kehotan erityisesti julkisen terveydenhuollon johtajia pohtimaan, voisiko työnohjaajan palkkaaminen ja ylipäänsä työyhteisön toimintatapojen kehittäminen ulkopuolisen asiantuntijan avustamana olla kaikista konkreettisin ja nopein hyötyjä tuova sote-sijoitus — etenkin näinä tiukentuvien budjettien aikoina.

Kirjoittaja:
Otto Mattsson
hpj., Luotain Consulting Oy
Kiinteistömedia Oy:n toimitusjohtaja. Koulutus FM ja MBA sekä BISE Pro -tietohallintojohtajan koulutus. Toiminut lukuisten PK-yritysten hallituksissa