Palaan muutaman hetken taakse päin, äitienpäivään ja kohtaamiseen äitini kanssa Whatsapp videopuhelun kautta. Äitini on sairastanut Alzheimerin tautia jo reilun kymmenen vuotta. Hän on asunut noin 8 vuotta Rebekan Hoitokodissa Sonkajärvellä. Hänen tautinsa on edennyt neljänteen eli Alzheimerin taudin viimeiseen vaiheeseen eli vaikeaan vaiheeseen. Vaihetta kutsutaan myös sikiövaiheeksi Validaatio vuorovaikutusteoriassa. Sikiövaiheessa vanhus kääntyy sisäiseen maailmaansa. Hänen asentonsa sängyssä usein muistuttaa kohdussa olevaa sikiötä. Kognitiivinen ja sosiaalinen toiminta on hyvin vähäistä tai sitä ei havaita juuri ollenkaan. Näin myös äitini kohdalla. Hän on vuode potilas ja istuu ajoittain tuettuna geriatrisess atuolissa. On vaikeaa arvioida, mitä äitini tässä vaiheessa, kokee, tuntee, näkee , kuulee, ymmärtää. Hänen kommunikointinsa on hyvin vähäistä. Joskus hän yrittää sanoa jotain, mutta sanat ovat jo hävinneet. Jopa katse kontaktin saaminen on vaikeaa, kun hänen katseensa on pääosin suuntautunut ylös, taivaaseen…

Olen työskennellyt vanhusten palveluissa noin 20 vuotta. Muistisairaiden arkea olen nähnyt 10 vuoden ajan. Olen perehtynyt muistisairaiden hoitoon ja kohtaamiseen koulutusten ja kohtaamisten kautta. Olen myös kehittänyt hoidon laatua ja henkilöstön kohtaamista muistisairaiden kanssa perustamassani hoitokodissa. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka lääketieteen mukaan muistisairaalla on viimeisessä vaiheessa vähän kognitiivista kapasiteettia, on vanhus edelleen tunteva ja vaikka jollakin pienellä kehon kielen eleellä kommunikoiva. Tästä kaikesta kokemuksesta ja tiedosta huolimatta  meinasin itse pudota sudenkuoppaan -ajattelin, ettei äiti hyödy enää videopuhelusta, kun häneen ei välillä meinaa saada kontaktia ollenkaan. Päätin kuitenkin kokeilla videopuhelua.

Soitin edellisenä iltana hoitokodille ja sovimme soitto ajankohdasta eli milloin äidilläni olisi virkein hetki vuorokaudessa. Soitin seuraavana aamuna klo 10. Puhelimeen vastasikin äidin oma hoitaja. Alkuun omahoitaja kuljetti puhelinta ympäri äidin huoneessa. Sain lukea äidille tulleet kortit, ihastella kukkalähetyksen. Hoitajalla ei ollut mitään kiirettä. Aivan kuin olisin ollut huoneessa äidin luona. Juttelin äidille. Hän avasi silmänsä ja aivan kuin hän olisi kohottanut hiukan päätään. Tämän huomioi myös hoitaja. Olin päättänyt laulaa äidille hänen mieli kappaleensa ” Olen kuullut on kaupunki tuolla”. Äiti kuunteli kotona ollessaan paljon Kari Tapiota ja em. kappale on hänelle erityisen rakas. Laulaessani huomasin äidin silmien kostuvan. Hoitajakin huomasi äidin reaktion ja mainitsi siitä minulle. Äiti reagoi tuttuun sävelmään ja sanoihin, ehkä enemmän sävelmään. Hän reagoi tuttuun ääneen, tyttärensä ääneen. Omahoitaja oli äidin sängyn vierellä ja silitti äidin päätä. Äidin oli turvallista ja hyvä olla siinä.

Miten tärkeä tuo hetki olikaan äidille, minulle ja hoitajalle. Äiti sai kuulla läheisensä ääneen ja hänelle tärkeän laulun. Minä sain nähdä, että äidillä on kaikki hyvin. Hän oli edelleen kaunis puhtaana, hiukset laitettuina, kauniissa vaatteissa. Hoitaja sai onnistumisen iloa, hyvän hetken hoitamisen arkeen, ja omalle ammatilliselle itseluottamukselle vahvistusta.

Tästä tarinasta haluan nostaa muutaman asian keskiöön. Kuulen paljon sitä keskustelua edelleen, että muistisairauden loppu vaiheessa, asiakas ei hyödy vierailuista tai muista yhteydenotoista. Kuulen sitä, että eihän muistisairas muista sitä kohtaamista hetken päästä tai ettei muistisairas osoita millään tavalla tuntevansa läheistä. Helpottaako se meidän omaisten, ystävien, läheisten omaatuntoa, ettei tarvitse kohdata muistisairasta? Hetkellisesti kyllä varmaan helpottaa, mutta entä sitten, kun muistisairas saatetaan viimeiselle matkalle. Sen jälkeen voi omatunto soimata entistä enemmän ja usein voimme alkaa syytellä itseämme, että miksi en käynyt, soittanut…olisi pitänyt!! Vaikka muistisairas ei pysty enää paljon kommunikoimaan, voi lyhytkin hetki olla hänelle arvokas ja elämänlaatua antava. Ja kyllä me omaiset ja läheiset voimme sillä kontaktilla hoitaa myös itseämme, se on sallittua! Olemme tehneet yhteyttä ottamalla sen ,mihin pystymme.Teemme sen minkä voimme, niillä voimavaroilla mitkä meillä kulloinkin on. Silloin ei tarvitse jälkikäteen soimata itseään.

Videopuhelu on oiva väline yhteydenpitoon vanhusten ja myös muistisairaiden kanssa. Ilokseni olen huomannut vanhustenhoidon käyttävänkin jo aika aktiivisesti etäyhteyksiä. Toivon mukaan tästäkin jää hyvä tapa, hyvä lisä aitojen kohtaamisten lisäksi, ei niiden sijaan! Aitoa kohtaamista ei mielestäni voita mikään!

Lopuksi haluan kiittää Rebekan hoitokodin johtoa, henkilöstöä ja äitini omahoitaja Rosaa arvostavasta, välittävästä ja ammattitaitoisesta huolenpidosta! Annan heille myös kiitosta esimerkillisestä toiminnasta nyt Koronan aikana ihan kaikessa toiminnassa!

Voimia kaikille hoitotyössä ja vanhustyössä oleville. Tästä kyllä selvitää.

Olen saanut luvan käyttää äitini kuvia ja terveystietoja äidiltäni, kun hän oli vielä terve. Hoitokodilla on myös kirjallinen suostumus äidiltä käyttää valokuvia ja jakaa niitä.

Kirjoittaja Raisa Nissinen
TyönohjaajaSTOry
Johdon työnohjaaja MasterCSLE
Everything DISC valmentaja
Työyhteisövalmentaja
Psykiatrinen sairaanhoitaja
Pitkä kokemus hoitoalalta ja hoitotyön kehittämisestä, Tunteva-hoitaja koulutus